The hardest part is the goodbye

Sunnuntaina mun on aika jättää Ashville ja suuntana alkaa suomi, mutta uomessa oon kuitenkin vasta keskiviikko aamuna . Tavarat alkaa olemaan suunnilleen puoliks pakattu, mutta vähän on ongelmaa että mites ihmeessä mun tavarat mahtuu. Saan ottaa kaks isoo matkalaukkuu ja yhen pienen mut silti on vähän ongelmaa, että miten nää tavarat tulee ikinä mahtumaan ja viimeseks vaihtoehdoks jää sitten lähettäminen kotiin. Mun perhe otti jo jonkin verran tavaraa mukanaan kun ne oli täällä kyläilemässä.

Eilen se oikeesti iski että mähän lähen täältä muutaman päivän kuluttua. Tänään vietän aikaa mun host vanhempien kanssa ja yritän pakata, koska sitä en haluu jättää ihan viimetippaan. Huomenna viimenen päivä Fairilla ja illan vietän kavereiden kanssa. Viimeistä kertaa.  Lauantai aamun vietän Thadin kanssa ja sitten pitäis sanoo heipat ja tää on se vaikein kohta… Kavereille sen pystyn jotenkin tekemään mutta Thad … En tiiä miten pystyn siihen. Just tällä hetkellä se tuntuu maailman vaikeimmalta asialta ja en saa sitä pois mun päästä.  En tiiä pystynkö enää siinä tilanteessa ees itkemään, koska oon itkeny mun kaikki kyyneleet jo ulos viimeaikoina. Tai sitten itken niikun pikku vauva. Tää jälkimmäinen on varmaan se mikä todellisuudessa sitte tapahtuu.

Lauantai päivän ja illan - mun viimeisen illan vietän mun perheen kanssa. Mennään varmaan jonnekkin syömään ja katotaan leffoja. Sunnuntaina mun perhe vie mut lähtö leirille ja siellä sanotaan heipat sitten perheelle. Tää tulee olemaan myös tosi vaikeeta ja se vaikein on mun sisko Sydney.  Sydney on mun yks tärkeimmistä ihmisistä mun elämässä ja vaikka tiiän että Sydney on silti vielä mun elämässä, tiiän että se ei oo enään viereisessä huoneessa, enkä voi enää tekstata sille että tulee halaamaan mua tai en voi hyökätä sen huoneeseen ja nukahtaa sen viereen.

Mun lähtö lähestyy koko ajan ja sen ajatteluu käy vaikeemmaks koko ajan. Aina kun rupeen ajattelemaan sitä tilannetta, kun viimesen kerran halaan mulle tärkeimpiä ihmisiä mulla alkaa kyyneleet valuu pitkin poskia. Eilen itkin yhteensä varmaan 5 tuntia ja näinä viimisinä päivinä se ei ainakaan tuu vähenemään.  En ois ikinä uskonu, että lähteminen täältä tulis olemaan näin vaikeeta ja suoraan sanottuna mua pelottaa mennä kotiin. Mua pelottaa jättää kaikki tänne ja palata suomeen sinne tuttuun ja turvalliseen. Ongelmana on, että se ei oo enään se tuttu ja turvallinen… Se on se vanha elämä joka onkin nyt uus. Oon kyllä niin innoissani että saan nähä mun kaverit sekä perheen ja elää vapaammin ja syödä kunnon hyvää ruokaa!! Lähteminen takaisin kotiin on kuitenkin vaihtovuoden vaikein osa, mutta eiköhän tästä selvitä. Se mikä ei tapa niin vahvistaa, ainakin pitäisi eli toivoo on :)

<3Sara